Lopulta me ei enää jaksettu edes riidellä
He eivät enää huutaneet toisilleen. Eivät enää yrittäneet saada toista ymmärtämään.
Lopulta he vain elivät rinnakkain saman arjen keskellä ja yrittivät selvitä päivästä toiseen. Tämä on tarina siitä, miten parisuhde voi kadota hiljaa ilman että kumpikaan huomaa sitä ajoissa.
Lauran ja Mikan tarina
Kun Laura tapasi Mikan, kaikki tuntui pitkään poikkeuksellisen helpolta.
He puhuivat öisin liian myöhään, nauroivat samoille asioille ja viettivät viikonloppuja tavalla, jossa aika menetti merkityksensä. Molemmilla oli tunne siitä, että toinen ymmärsi jotakin sellaista, mitä kukaan aiemmin ei ollut oikein tavoittanut.
He eivät koskaan joutuneet miettimään, pitikö toinen heistä. Sen tunsi tavasta katsoa, tavasta koskea, tavasta odottaa toista kotiin.
Parisuhde tuntui turvalliselta paikalta.
Kun ensimmäinen lapsi syntyi, elämä muuttui nopeasti, mutta aluksi muutos tuntui hyvältä. He rakensivat yhdessä jotakin omaa. Oli vaunulenkkejä, väsyneitä iltoja ja pieniä hetkiä, jolloin he katsoivat nukkuvaa vauvaa ja ajattelivat, että juuri tältä onnellisen elämän kuuluu näyttää.
Vaikka yöunet jäivät lyhyiksi ja päivät pyörivät uuden arjen ympärillä, heillä oli edelleen tunne siitä, että he olivat samalla puolella.
Sitten elämä alkoi vähitellen täyttyä kaikesta siitä, mitä kukaan ei oikein etukäteen ymmärrä.
Työpaineista.
Laskuista.
Päiväkodin sairasteluista.
Pyykkikasoista.
Ainaisesta kiireestä.
Toinen lapsi syntyi nopeasti ensimmäisen jälkeen, eikä arki enää ollut vain hetkellisesti raskasta. Siitä tuli pysyvä olotila. He eivät enää ehtineet pysähtyä. Kaikki päivät rakentuivat sen ympärille, mitä oli pakko hoitaa seuraavaksi.
Aamulla vietiin lapsia.
Päivällä yritettiin selvitä töistä.
Illalla tehtiin ruokaa, siivottiin, selvitettiin riitoja, hoidettiin iltapesut ja nukutukset.
Kun viimeinenkin lapsi lopulta nukahti, kumpikaan ei enää jaksanut mitään.
Laura huomasi jossain vaiheessa alkaneensa odottaa iltoja yksin. Ei siksi, ettei olisi rakastanut Mikaa, vaan siksi, että hän ei enää jaksanut yhtään keskustelua, jossa toinen oli pettynyt, ärtynyt tai vetäytynyt. Mika taas koki jatkuvasti epäonnistuvansa. Hän yritti auttaa enemmän, tehdä enemmän, olla enemmän läsnä, mutta mikään ei tuntunut enää riittävän.
Pienistä asioista alkoi tulla riitoja.
Tai oikeastaan riidat eivät koskaan alkaneet pienistä asioista. Ne vain näyttivät siltä.
Todellisuudessa ne alkoivat väsymyksestä, yksinäisyydestä ja siitä tunteesta, ettei tullut enää nähdyksi.
Tiskikoneesta tuli riita.
Rahasta tuli riita.
Siitä kumpi ehtii harrastuksiin.
Siitä kumpi joutuu jälleen jäämään pois töistä sairaan lapsen vuoksi.
Siitä, ettei toinen kuuntele.
Siitä, ettei toinen koskaan puhu.
Ja vähitellen kumpikin alkoi suojata itseään.
Laura puhui enemmän, kovempaa ja terävämmin, koska hän pelkäsi ettei häntä muuten kuultaisi lainkaan. Mika taas vetäytyi hiljaisuuteen, koska jokainen keskustelu tuntui päättyvän siihen, että hän oli jälleen vääränlainen.
He eivät enää oikeastaan kohdanneet toisiaan.
He vain reagoivat toistensa suojamuureihin.
Samaan aikaan lasten elämä alkoi vaatia yhä enemmän huomiota. Toisella lapsista oli vaikeuksia koulussa. Alkoi loputtomia Wilma-viestejä, selvittelyitä, keskusteluja opettajien kanssa ja huolta siitä, miksi lapsi voi niin huonosti. Nuorempi taas reagoi kodin kireään ilmapiiriin levottomuudella ja raivokohtauksilla.
Koko perheen energia alkoi mennä selviytymiseen.
Ei enää elämiseen.
Laura ja Mika puhuivat enää käytännön asioista.
"Kuka hakee?"
"Muistitko lääkäriajan?"
"Mitä ostetaan kaupasta?"
"Voitko viedä?"
"Minä en ehdi."
Hiljalleen kaikki muu katosi.
Kosketus väheni ensin huomaamatta.
Sitten lähes kokonaan.
Enää ei ohimennen silitetty selkää keittiössä. Ei jääty vierekkäin sohvalle. Ei hakeuduttu toisen syliin väsyneinä iltoina. Seksi alkoi tuntua ensin liian raskaalta, sitten kiusalliselta ja lopulta asialta, josta kumpikaan ei enää uskaltanut puhua.
Laura ikävöi läheisyyttä mutta ei enää tiennyt, miten sen ääreen voisi palata ilman että tulisi torjutuksi.
Mika taas kaipasi kosketusta niin paljon, että lakkasi lopulta yrittämästä kokonaan.
Kumpikin tunsi olevansa yksin.
Vaikka he nukkuivat joka yö vierekkäin.
Ja ehkä kaikkein surullisinta oli se, ettei kumpikaan enää edes huomannut tarkkaa hetkeä, jolloin he olivat lakanneet olemasta pari.
He olivat edelleen perhe.
Edelleen vanhemmat.
Edelleen saman katon alla.
Mutta jokin heidän välillään oli hiljalleen sammunut.
Ja lopulta he eivät enää jaksaneet edes riidellä.
Mitä heidän parisuhteessaan oikeastaan tapahtui?
Lauran ja Mikan parisuhde ei hajonnut yhdessä suuressa kriisissä. Kukaan ei lähtenyt ovet paukkuen. Kumpikaan ei jäänyt kiinni uskottomuudesta. Ei ollut mitään yksittäistä hetkeä, jonka jälkeen olisi voinut sanoa, että juuri tuossa kaikki muuttui. Siksi heidän oli pitkään vaikea nähdä, kuinka kauas he olivat jo ajautuneet toisistaan.
He ajattelivat ongelman olevan kiireessä, stressissä ja lapsiperhearjen kuormituksessa. Ja osittain he olivat oikeassa. Arki oli vuosien ajan niin täynnä velvollisuuksia, ettei kumpikaan enää ehtinyt pysähtyä oman kokemuksensa äärelle.
Päivät rakentuivat jatkuvasti sen ympärille, mitä seuraavaksi piti hoitaa. Työelämän paineet kasvoivat samaan aikaan kun lasten tarpeet lisääntyivät, eikä kumpikaan enää oikein palautunut mistään.
He elivät jatkuvassa valppaustilassa ilman että edes huomasivat sitä itse.
Moni pari ajattelee tässä vaiheessa, että kyse on vain ohimenevästä elämänvaiheesta. Kun lapset kasvavat, kun stressi helpottaa, kun töissä rauhoittuu, niin kyllä me sitten taas löydämme toisemme.
Todellisuudessa parisuhteessa alkaa kuitenkin usein tapahtua jotakin paljon syvempää jo kauan ennen kuin sitä osataan sanoittaa ääneen.
Ihminen tarvitsee läheisessä suhteessa kokemuksen siitä, että hän tulee nähdyksi, kuulluksi ja emotionaalisesti tärkeäksi toiselle. Kun arki alkaa vuosien ajan kulua pelkässä selviytymisessä, tuo kokemus alkaa hiljalleen haurastua.
Se ei yleensä katoa yhdessä hetkessä vaan pieninä toistuvina pettymyksinä, joita ei koskaan ehditä pysähtyä korjaamaan. Toiselle jää tunne siitä, ettei hän ole enää toiselle prioriteetti. Toinen taas kokee jatkuvasti epäonnistuvansa eikä enää tiedä, mitä pitäisi tehdä toisin.
Lauran sisällä alkoi kasvaa yksinäisyys, jota hän ei osannut kunnolla selittää edes itselleen. Hän ei kaivannut suuria romanttisia eleitä. Hän kaipasi tunnetta siitä, että Mika todella näkisi hänet kaiken arjen, äitiyden ja väsymyksen keskellä.
Kun sitä tunnetta ei enää tullut, Laura alkoi puhua enemmän, kysyä enemmän ja reagoida herkemmin.
Ulospäin se näkyi kriittisyytenä, hermostumisena ja jatkuvana tyytymättömyytenä, mutta kaiken sen alla oli syvä pelko siitä, että hän jäi suhteessa yksin.
Mika taas ei kokenut olevansa välinpitämätön. Päinvastoin. Hän tunsi jatkuvasti riittämättömyyttä. Hän yritti tehdä enemmän, auttaa enemmän ja välttää uusia riitoja, mutta vähitellen hänelle syntyi kokemus siitä, ettei mikään enää riittänyt.
Jokainen keskustelu alkoi tuntua tilanteelta, jossa hän oli jälleen vääränlainen puoliso, vääränlainen isä tai vääränlainen mies. Hän alkoi vetäytyä, koska vetäytyminen tuntui turvallisemmalta kuin jatkuva epäonnistumisen tunne.
Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo käynnissä vuorovaikutuksen noidankehä, jota kumpikaan ei enää itse nähnyt selvästi. Mitä enemmän Laura yritti saada yhteyttä puhumalla, sitä enemmän Mika vetäytyi suojatakseen itseään. Ja mitä enemmän Mika vetäytyi, sitä hylätymmäksi Laura itsensä tunsi. Lopulta kumpikin reagoi enemmän omaan kipuunsa kuin siihen, mitä toinen todellisuudessa yritti viestiä.
Tämän vuoksi monet parisuhteet alkavat vuosien aikana muuttua emotionaalisesti turvattomiksi paikoiksi ilman että ulospäin näyttää tapahtuvan mitään dramaattista. Keskusteluihin alkaa kertyä vanhoja pettymyksiä, torjutuksi tulemisen kokemuksia ja väärinymmärretyksi jäämistä.
Hermosto oppii odottamaan uusia pettymyksiä jo etukäteen. Silloin pienikin kommentti voidaan tulkita kritiikiksi, huokaus välinpitämättömyydeksi tai hiljaisuus torjumiseksi.
Vähitellen heidän keskustelunsa eivät enää olleet yrityksiä ymmärtää toista vaan yrityksiä selviytyä omasta pahasta olosta. Laura halusi tulla kuulluksi, mutta Mika kuuli lähinnä syytöksiä.
Mika taas yritti välttää uusia ristiriitoja, mutta Laura koki hänen hiljaisuutensa kylmyytenä ja välinpitämättömyytenä. Kumpikaan ei enää nähnyt sitä, että molempien käyttäytymisen taustalla oli lopulta sama asia: pelko yhteyden menettämisestä.
Samalla heidän suhteensa alkoi menettää niitä pieniä hetkiä, joista läheisyys yleensä rakentuu. Kukaan ei tietoisesti päätä lopettaa koskettamista, katsomista tai hakeutumista toisen lähelle. Ne vain vähenevät vähitellen silloin, kun suhteessa ei enää tunnu turvalliselta olla emotionaalisesti avoin. Kun ihminen joutuu jatkuvasti suojaamaan itseään pettymykseltä, myös keho alkaa sulkea läheisyyttä pois.
Siksi seksi ei heidän suhteessaan kadonnut ensisijaisesti kiireen vuoksi. Se katosi, koska emotionaalinen yhteys alkoi haurastua jo paljon aikaisemmin. Läheisyys alkoi tuntua samanaikaisesti sekä kaivatulta että vaikealta.
Laura ikävöi kosketusta mutta pelkäsi samalla torjutuksi tulemista. Mika taas kaipasi hyväksyntää niin paljon, että jokainen etäisyys tuntui henkilökohtaiselta epäonnistumiselta. Lopulta kumpikin vetäytyi suojatakseen itseään uudelta kivulta.
Moni pari säikähtää jatkuvaa riitelyä, mutta usein kaikkein vaarallisin vaihe alkaa vasta silloin, kun riitely loppuu kokonaan. Ulkopuolelta tilanne voi näyttää rauhallisemmalta. Arki toimii edelleen, lapset hoidetaan ja elämä jatkuu.
Todellisuudessa suhteessa on kuitenkin voinut alkaa hiljainen luovuttaminen. Ihmiset eivät enää riitele, koska eivät enää usko tulevansa ymmärretyiksi. He lakkaavat yrittämästä, koska jokainen yritys on aiemmin päättynyt samaan pettymykseen.
Juuri näin tapahtui myös Lauralle ja Mikalle. He eivät enää jaksaneet käydä samoja keskusteluja uudelleen ja uudelleen. He olivat väsyneet siihen, että kumpikin lähti niistä yhtä yksin kuin ennenkin. Vähitellen heidän suhteestaan tuli paikka, jossa selvittiin käytännön asioista tehokkaasti mutta jossa kumpikaan ei enää uskaltanut näyttää kaikkein herkimpiä tunteitaan.
Ehkä kaikkein surullisinta tällaisessa tilanteessa on se, että monet parit alkavat pitää sitä normaalina.
He unohtavat miltä tuntui olla aidosti yhteydessä toiseen ihmiseen. Unohtavat millaista oli puhua ilman jatkuvaa puolustautumista, koskettaa ilman jännitystä tai tuntea itsensä emotionaalisesti turvalliseksi toisen lähellä.
Kun suhde muuttuu vuosien ajan selviytymiseksi, ihmiset alkavat helposti uskoa, että aikuisen parisuhteen kuuluukin tuntua tältä.
Todellisuudessa kyse ei useinkaan ole rakkauden täydellisestä katoamisesta. Paljon useammin kyse on siitä, että yhteys on hautautunut vuosien kuormituksen, pettymyksen ja suojaavien selviytymiskeinojen alle niin syvälle, ettei kumpikaan enää tiedä, miten toisen luo voisi palata.
Miten he löysivät takaisin toistensa luo?
Laura oli ensimmäinen, joka sanoi ääneen sanan pariterapia.
Ei siksi että hän olisi varsinaisesti uskonut sen enää auttavan, vaan siksi että hän ei enää tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä. He olivat yrittäneet puhua kahdestaan lukemattomia kertoja.
Jokainen keskustelu oli kuitenkin päätynyt samaan paikkaan: Laura itki tai suuttui, Mika sulkeutui, ja lopulta molemmat vetäytyivät omiin hiljaisuuksiinsa entistä kauempana toisistaan.
Mika ei innostunut ajatuksesta.
Hän pelkäsi, että terapiasta tulisi vain uusi paikka kuulla kaikki se, missä hän oli epäonnistunut. Ajatus siitä, että joku vieras näkisi heidän suhteensa sisältäpäin, tuntui samaan aikaan häpeälliseltä ja raskaalta.
Silti jokin hänessä tiesi, ettei heillä ollut enää paljon menetettävää. He eivät enää oikeastaan eläneet parisuhteessa vaan järjestelmässä, jonka tarkoitus oli pitää arki juuri ja juuri kasassa.
Ensimmäinen käynti ei ollut eheyttävä eikä helpottava.
Se oli lähinnä kipeä.
Laura puhui paljon. Hän puhui yksinäisyydestä, väsymyksestä ja siitä tunteesta, ettei ollut tuntenut itseään tärkeäksi vuosiin. Mika taas istui pitkään hiljaa. Hän ei osannut pukea kokemustaan sanoiksi yhtä nopeasti. Lopulta hän sanoi jotain, mikä pysäytti huoneen täysin.
"Minusta tuntuu, että olen ollut vääränlainen niin pitkään, etten enää tiedä kuka tässä suhteessa edes olen."
Laura alkoi itkeä välittömästi.
Ei siksi että olisi ollut vihainen, vaan siksi että hän kuuli ensimmäistä kertaa vuosiin Mikan puhuvan jostakin aidosti haavoittuvasta eikä vain puolustautuvan.
Siinä hetkessä heidän välilleen syntyi pieni halkeama siihen kovettuneeseen vuorovaikutukseen, jossa he olivat eläneet vuosia.
Terapian alkuvaihe oli silti kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Molemmat olivat niin tottuneita suojaamaan itseään, etteivät vanhat toimintamallit kadonneet hetkessä. Kotona riidat jatkuivat edelleen.
Välillä tuntui jopa siltä, että terapia pahensi kaikkea, koska vuosien aikana sivuun työnnetyt tunteet nousivat vihdoin näkyviksi.
Laura huomasi olevansa paljon vihaisempi kuin oli ymmärtänyt. Hän ei ollut vihainen vain tiskikoneesta, lastenhoidosta tai siitä kuka oli taas unohtanut jotakin. Hän oli vihainen vuosista, joiden aikana oli tuntenut kantavansa emotionaalisesti kaiken yksin. Hän oli vihainen siitä, että oli kadottanut itsensä pelkäksi suorittajaksi.
Mika taas joutui ensimmäistä kertaa pysähtymään oman vetäytymisensä äärelle. Hän oli pitkään ajatellut olevansa se rauhallinen osapuoli, joka vältteli riitoja, mutta vähitellen hän alkoi nähdä, miten yksin Laura oli jäänyt hänen hiljaisuutensa kanssa.
Hän ymmärsi, ettei vetäytyminen ollut tehnyt tilanteesta turvallisempaa vaan entistä turvattomampaa.
Silti kaikkein tärkeintä ei ollut se, että he oppivat uusia keskustelutaitoja.
Tärkeintä oli se, että he alkoivat vähitellen nähdä toisensa uudelleen ihmisiä eikä vihollisina.
Vuosien ajan he olivat katsoneet toisiaan lähinnä omien haavojensa läpi. Laura näki Mikan välinpitämättömänä ja kylmänä. Mika taas näki Lauran jatkuvasti tyytymättömänä ja vaativana. Terapiassa heidän oli ensimmäistä kertaa mahdollista pysähtyä niiden reaktioiden alle.
Kun Laura puhui raivostaan, sen alta löytyikin syvä yksinäisyys.
Kun Mika vetäytyi hiljaisuuteen, sen alta löytyikin häpeä ja jatkuva riittämättömyyden tunne.
Monelle parille juuri tämä vaihe on ratkaiseva. Ihmiset eivät yleensä ala pehmetä silloin, kun toinen muuttuu täydelliseksi. He alkavat pehmetä silloin, kun toisen käyttäytymisen alla näkyvä kipu tulee näkyväksi.
Vähitellen heidän keskustelunsa alkoivat muuttua.
Ei nopeasti eikä ilman takapakkeja, mutta kuitenkin niin, että kumpikin huomasi sen jollakin tavalla kehossaan. Keskusteluissa oli hieman vähemmän puolustautumista. Vähemmän kiirettä todistaa oma näkökulma oikeaksi.
He alkoivat opetella pysähtymään tilanteisiin ennen kuin ne ehtivät räjähtää samoiksi vanhoiksi riidoiksi.
Se oli hidasta työtä.
Usein hyvin hidasta.
Koska vuosien aikana rakentunut turvattomuus ei katoa muutamassa kuukaudessa. Ihmisen hermosto tarvitsee aikaa oppiakseen uudelleen, että toisen lähellä voi olla ilman jatkuvaa varautumista.
Laura huomasi ensimmäisten muutosten näkyvän yllättävällä tavalla. Hän ei enää pelännyt jokaista vaikeaa keskustelua samalla tavalla kuin ennen. Aikaisemmin pienikin ristiriita oli saanut hänen kehonsa reagoimaan kuin uhkaan.
Nyt Mika ei enää poistunut tilanteista yhtä nopeasti. Hän jäi paikalle. Kuunteli. Yritti ymmärtää, vaikka ei aina vielä osannutkaan vastata oikein.
Mika taas huomasi, ettei Laura ollutkaan pohjimmiltaan tyytymätön ihminen. Kun Laura alkoi tuntea itsensä turvallisemmaksi suhteessa, hänen jatkuva terävyytensä alkoi hiljalleen pehmetä. Kodin ilmapiiri muuttui vähitellen vähemmän jännittyneeksi. Lapsetkin alkoivat oireilla vähemmän.
Ehkä kaikkein vaikeinta heidän oli kuitenkin kohdata se suru, kuinka kauas he olivat ehtineet ajautua toisistaan. Terapiassa tuli hetkiä, jolloin he puhuivat ensimmäistä kertaa ääneen siitä, miten yksin kumpikin oli ollut vuosien ajan.
Laura puhui siitä, miten oli välillä maannut iltaisin hereillä vieressään nukkuva mies ja tuntenut olevansa täysin näkymätön. Mika taas kertoi hetkistä, jolloin oli ajanut töistä kotiin ahdistus rinnassaan, koska ei enää tiennyt mitä kotona odotti.
Juuri nuo hetket alkoivat vähitellen palauttaa heidän välilleen inhimillisyyttä.
Syyttelyn alta alkoi nousta jälleen myötätuntoa.
Ja vasta siinä vaiheessa heidän välilleen alkoi palata myös läheisyys.
Ei suurena intohimon räjähdyksenä eikä elokuvamaisena käänteenä, vaan pieninä hetkinä, jotka tuntuivat pitkän ajan jälkeen lähes oudoilta.
Laura huomasi eräänä iltana nojaavansa sohvallla Mikaan ilman että jännittyi. Mika alkoi koskettaa Lauraa jälleen ohimennen keittiössä ilman että siihen liittyi painetta seksistä tai torjutuksi tulemisen pelkoa.
Pitkään heidän seksuaalisuutensa oli ollut täynnä hiljaista varovaisuutta, pettymyksiä ja välttelemistä. Nyt ensimmäistä kertaa vuosiin heidän välilleen alkoi syntyä turvallisuuden tunnetta myös fyysisessä läheisyydessä.
He eivät enää yrittäneet ratkaista kaikkea seksin kautta. Sen sijaan he alkoivat rakentaa uudelleen yhteyttä, jossa kosketus ei ollut vaatimus vaan tapa olla lähellä.
Juuri siinä kohtaa heidän suhteessaan tapahtui jotakin olennaista.
He lakkasivat yrittämästä palata siihen parisuhteeseen, joka heillä joskus oli ollut.
Sen sijaan he alkoivat rakentaa jotakin uutta.
Aikaisemmin heidän suhteensa oli rakentunut pitkälti sen varaan, että elämä tuntui kevyeltä ja rakastuminen kantoi vaikeiden vaiheiden yli lähes itsestään. Nyt heidän suhteensa alkoi rakentua paljon syvemmälle ymmärrykselle siitä, mitä toinen kantoi sisällään.
He eivät muuttuneet täydelliseksi pariksi.
He riitelivät edelleen joskus.
Väsyivät edelleen.
Hermostuivat edelleen arjessa.
Mutta heidän suhteestaan tuli jälleen paikka, jossa kumpikin uskalsi olla näkyvä omana itsenään ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että toinen katoaa emotionaalisesti kauas.
Ehkä kaikkein merkityksellisintä oli se, että vuosien jälkeen he alkoivat jälleen tuntea olevansa samalla puolella.
Ei vain vanhempina tai arjen pyörittäjinä.
Vaan miehenä ja naisena, jotka olivat löytäneet toisensa uudelleen kaiken sen alle hautautuneen kivun, väsymyksen ja etääntymisen keskeltä.
Moni pari hakee apua vasta silloin, kun yhteys on ollut poikki jo pitkään. Usein taustalla ei kuitenkaan ole rakkauden loppuminen vaan vuosien aikana rakentunut etäisyys, väsymys ja turvattomuus, joiden alle läheisyys on vähitellen hautautunut.
Parisuhteen ongelmat eivät yleensä ratkea nopeasti, eikä syvä yhteys rakennu takaisin yhdessä keskustelussa. Muutos on usein hidas prosessi, jossa opetellaan ymmärtämään uudelleen itseä, toista ja niitä selviytymistapoja, joiden varaan suhde on vuosien aikana rakentunut.
Silti moni pari huomaa terapian aikana ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei heidän tarvitse enää selviytyä yksin.
Jos tunnistit tekstistä oman suhteesi, apua on mahdollista saada myös silloin, kun yhteys tuntuu kadonneen jo kauan sitten.
Nämä aiheet voivat auttaa ymmärtämään paremmin sitä, miksi yhteys alkaa vuosien aikana haurastua:
– jatkuva riitely parisuhteessa
– yksinäisyys parisuhteessa
– läheisyyden katoaminen
– miksi samat riidat toistuvat vuodesta toiseen