Haluaisin vain kadota hetkeksi

Haluaisin vain kadota hetkeksi.

Ajatus tuli joskus kesken aivan tavallisen päivän.

Ei dramaattisesti.
Ei romahduksena.

Vaan hiljaisena ajatuksena kassajonossa, kun joku puhui liian kovaa vieressä ja puhelin värisi taskussa kolmannen kerran tunnin sisään.

Sellaisena hetkenä, jolloin kaikki tuntui vähän liialta.

Ei ollut enää kyse yhdestä huonosta päivästä.
Tai kiireisestä viikosta.

Vaan siitä, että jokainen asia alkoi tuntua siltä kuin siihen pitäisi kerätä erikseen voimia.

Jos joku kysyi jotain, vastauksen muodostaminen väsytti.

Jos puhelin soi, sydän ehti jännittyä ennen kuin näki kuka soittaa.

Jos joku ehdotti kahville lähtemistä, ensimmäinen tunne ei ollut ilo vaan paine siitä, että pitäisi jaksaa olla olemassa jonkun seurana.

Ja siitä tuli syyllisyys.

Koska ennen ei ollut tällainen.

Ennen jaksoi kuunnella ihmisiä.
Jaksoi kiinnostua.
Jaksoi vastata viesteihin heti.
Jaksoi olla läsnä ilman että koko ajan ajatteli, milloin pääsee takaisin yksin.

Nyt hiljaisuus alkoi tuntua ainoalta paikalta, jossa mikään ei vaatinut mitään.

Mutta sekään ei enää oikein palauttanut.

Makasi sohvalla täysin paikallaan ja silti tuntui kuin keho olisi edelleen valmis johonkin.
Kuin sisällä olisi jatkuva pieni jännitys, joka ei päästänyt koskaan kokonaan irti.

Öisin väsytti niin paljon, että ajatteli nukahtavansa heti.

Sitten makasi hereillä ja tuijotti pimeää huonetta tuntikausia.

Aamulla ensimmäinen ajatus ei ollut:
"Mitä tänään pitäisi tehdä?"

Vaan:
"En jaksaisi taas."

Joskus toivoi, että joku peruuttaisi kaikki päivän suunnitelmat ilman että itse tarvitsisi tehdä sitä.

Että tulisi viesti:
"Ei tarvitse tulla."
"Voit levätä nyt."

Mutta mitään sellaista viestiä ei tullut.

Ja siksi jatkoi.

Nousi aamulla.
Vastasi ihmisille.
Kävi töissä.
Hymyili oikeissa kohdissa keskustelua.

Ja samaan aikaan sisällä oli jatkuvasti tunne siitä, että jokin osa itsestä oli jäämässä koko ajan kauemmas.

Välillä peilistä katsoi kasvot, jotka näyttivät täysin omilta mutta samalla vierailta.

Ja ehkä raskainta ei ollut edes väsymys.

Vaan se, ettei enää tunnistanut itseään siitä ihmisestä, joka ennen jaksoi elää tätä elämää.

Ehkä kaikkein hämmentävintä oli se, kuinka pitkään yritti ajatella tämän olevan vain omaa heikkoutta.

Että pitäisi vain ryhdistäytyä.
Nukkua paremmin.
Ottaa itseään niskasta kiinni.
Lopettaa ylireagointi.

Mutta mikään niistä ajatuksista ei tehnyt olosta kevyempää.

Ne tekivät siitä vain yksinäisemmän.

Ja ehkä siksi kaikkein helpottavin hetki ei ollutkaan se, kun joku antoi neuvoja.

Vaan se, kun joku sanoi hiljaa:

"Tuollaisen kuorman jälkeen ei ole ihme, että olet väsynyt."